HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

näkymättömät

Mä en ymmärrä mikä siinä heijastimen käytössä on niin helvetin hankalaa. Sellanen maksaa varmaan euron, sen kiinnittämiseen ei tarvita ydinfyysikon papereita, se ei haittaa liikkumista (se ei ole mikään 70 vuotta vanha pelastusliivi tai savusukeltajan puku), niitä on saatavilla joka paikassa ja ennen kaikkea, se saattaa pelastaa henkesi.

Siis eräskin synkkä syysilta joku taliaivo polkupyörineen seisoi suojatiellä juttelemassa (!!!) toverilleen, joka taasen seisoi kävelytiellä. Ei heijastimen heijastinta koko kaverissa, mustat ulkoiluvaatteet päällä. Pyörän renkaassa oli joku anuksen kokoinen heijastin, mutta eihän sitä näkynyt, kun tämä sankari lepäsi osittain pyöränsä päällä, jättäen tämän heijastimen taakseen. Sanotaanko näin, että ei ihan hirveästi liikkunut sillä kaverilla päässä mitään, tai sitten pointtina oli halu tehdä itsari. Kaikkein koomisinta on, että tämä kuolemaa uhmaava jäbä jatkoi pyörään nojailua huolimatta siitä, että autot odottivat mahdollisuutta jatkaa matkaansa - keskellä ajokaistaa, pilkkopimeässä.

Muutenkin tuntuu tuolla kylillä liikkumisen olevan aika ghostbusters-touhua, kun jotain tummia hahmoja vaan vilahtelee sivusta, takaa, nokkapellin edestä... Että kappas saatana, tuosta taisi joku mennä, ehkä pyörä, koira, ihminen, peura tai kummitus, okei. Tai sitten ihminen vetää ittensä päälle joulukuusimaisen valoshown, mutta se völjyssä oleva rakki tai lastenvaunut on vailla heijastimen heijastinta. Mä en edes näkisi omaa piskiä pimeässä pusikossa, ellei se vilkkuisi kuin strippibaarin mainoskyltti.

Mun mielestä siinä vaiheessa kun sinkoilee liikenteen seassa marraskuisena iltana mustassa juoksupuvussa, ja sivuille katsomatta hyppää auton alle, on aivan helvetin turha vinkua. Ei autoilijat tai ylipäätään muut liikkeelläolijat voi säkkipimeässä nähdä mitään, tai ainakaan tarpeeksi ajoissa. Varsinkin kun liukastakin on. Vai onko nämä heijastinkielteiset ihmiset niitä, jotka kuvittelee omaavansa jokun sortin supervoimia, joilla selviävät tilanteesta kuin tilanteesta? Tosin yksi supervoima heillä kyllä on, meinaan täydellinen näkymättömyyden taito.

Nyt ne heijastimet hihoihin ja mielellään vilkkuvalot kans! Unohtamatta mukuloita ja elukoita, pyöriä, potkulautoja ja rattaita!

lauantai 14. lokakuuta 2017

pitkä synkkä syksy

Vaikka nykyään kaikki neljä vuodenaikaa enemmän tai vähemmän muistuttavat toisiaan, saa syksykin aikaan tiettyjen piirteiden, persoonien ja kokonaisten ihmisryhmien esiin astumisen. Jokainen meistä varmaan tuntee marja- ja sienigurun, Hulluilla päivillä luottonsa tappiin vinguttavan himoshoppailijan tai vaikka säästä alati napisevan mökkihöperön?


Syksy on siitä hauska vuodenaika, että se ei ainakaan yleensä yllätä negatiivisesti. Tai ainakaan sen ei pitäisi, luulisi jokaisen suomalaisen tietävän syksyn olevan vain peitenimi sille, että puolen maailman vedet valuu pienen Suomiparan päälle. Silti löytyy aina se sakki, joka kummastelee jatkuvaa vesisadetta. Yleensä tämä porukka on se sama porukka, joka vihaa kuumaa kesää, pilvisyyttä, poutaa, talvea, pakkasta, plussakelejä ja tuulta. Se porukka, joka ei yleensäkään käy ulkona muuta kuin pakolliset siirtymän ovelta autoon ja autosta pois. "Mites nyt taas sataa jo toista viikkoa, kauhee ku kastuu kaikki vaatteet!" Jos multa kysytään, niin mun nähdäkseni on satanut joku kolme vuotta putkeen, että suosittelen lämpimästi sadetakkia... Me kun ei asuta Ibizalla.

Joulunodottajilla alkaa kanssa pikkuhiljaa päässä suonet sykkiä, kun kauppoihin rantautuu joulukalenterit, kuusenkoristeet ja konvehtirasiat. Hyllyt notkuu valosarjoista ja led-kynttilöistä. Itsekin kusetan itseäni laittamalla jo elokuussa "tunnelma"- ja "kausivaloja", kun sana "jouluvalot" tuntuu vielä vähän nololta (sitä toki voidaan analysoida, ovatko ne mahdollisesti sama asia). Tuttavaporukassa kiertää jo parhaat joulusinappireseptit ja tokihan sitä kannattaisi ruveta pikkuhiljaa laatikoita vääntämään pakastimeen. Joulusisustukseen siirtyminenkin alkaa olla monessa kodissa jo ajankohtainen asia ja kuusen paikkakin on jo mietitty. Jouluvastaiset henkilöt alkavat myös näihin aikoihin kerätä tarmoa joulun boikotoimista varten.

Sitten on tosiaankin tämä Hullut päivät -sakki. Sakki, joka seisoo aamulla 6:24 Stockmannin oven edessä jonottamassa 56 euron kynttilänjalkaa (jota myytiin edellisellä viikolla Sokoksella 29,90 euron hintaan). Sakki, joka on ilmeisesti laittanut jonkin sortin kovikkeita kyynärpäihinsä (tai ne ovat vuosien varrella kovettuneet reippaan tökkimisen seurauksena) ja joka ei pelkää käyttää "isku kylkiluiden väliin ja tunika ostoskoriin"-taktiikkaansa. Hirveen on aggressiivista poppoota tämä. Melkein kädestä revitään huivit ja sukkapaketit. Kotona hymistään tyytyväisinä, että säästinpä taas 7 euroa ja 25 senttiä tuhlatessani 400 euroa vaaseihin ja sukkahousuihin.

Niin ja toki ne sienigurut, jotka ovat hankkineet vankkumattoman tietotaidon maistelemalla vääriä vahveroita väärillä valmistustavoilla. Sieni-ihmiset heräävät syksyllä. Oikeastaan he heräävät loppukesästä marjastuksen aikoihin, mutta voimissaan he ovat kun korvarouskurauskut ja keltaheppitatit puskevat maasta. "Tykkäätsä sienistä, kai sä sieniä syöt hei, sun täytyy sieniä maistaa, siis sienikirjan ostat kato, voissa paistat sitten sen limavahveron, kato hei totta kai sienestää pitää, niin hyvää oli kun ryöppäsin ja ruoppasin niitä syanidisieniä, ai että, siis mikset syö, kyllä niin paljosta paitsi jäät!" . Sieni-ihmiselle ei sanota ei.

Eikä unohdeta kerrospukeutujia, jotka alkavat syyskuun alusta asti pitää untuvatakkia ja ihmettelevät sitten pakkasilla, kun mikään ei oikein riitä. Näillä on kylmä sisällä ja ulkona, verenkierto olematota ja patterit täysillä. Mistä tämän porukan tunnistaa? No, annan pari vihjettä: Villasukat, pitkätkalsarit, kolme pitkähihaista, fleece-takki, Kuomat, tumput, pipo, kolmen metrin huivi ja asteita ulkona +12 ja sisällä +28.

Edellä mainittu jengi on syyspukeutujien toinen ääripää, mutta mikäpä on se toinen? No tietenkin me kehnoissa ja puutteellisissa varusteissa kulkevat ihmiset, jotka eivät ymmärrä mitä eroa on plussalla ja miinuksella. Minä olen juuri niitä ääliöitä, jotka kulkee nilkat paljaina ilman hanskoja kesät talvet, koska päässä ei vaan meinaa tapahtua sillä aivoalueella, joka kertoo mulle mitä kannattaisi pukea. "Öööö siä on lunta, myrsky, ukkonen,  hurrikaani ja tulva, jaa no mää laitan nää bellarinat jalkaan, kyllä mää ton piänen matkan pärjään!". Muilla ihmisillä alkaa jo pakkasasteet havaitessa tapahtua jonkinlaista etenemistä talvivaatteiden luo, meikäläinen hipsii trikoissa jääkylmään autoon (joka ei tokikaan ole ollut lämppärissä, kun ei vaan vittu tajua!) ja miettii kun sormissa ei ole tuntoa.

Mukavaa syskyistä (=jäätävä tihkusade, kuraa, mädäntyneiden lehtien haju, viiltävä tuuli) viikonloppua kaikille!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Taas myö kehuja kalastellaan

Mä olen huomannut somessa uudehkon, alati vahvistuvan ilmiön, jolla kalastellaan kehuja, tykkäyksiä,  tsemppiä ja sympatiaa. Vanhanaikainen huomiohuoraus on jäämässä auttamatta historiaan. Perinteinen tyrkkyily ei enää kanna hedelmää. On otettava käyttöön tehokkaampi toimintamalli ja uusi suunta. Annappas kun pohjustan ensin:

Ennen laitettiin itsestä Irc-galleriaan muokattu, parhaat puolet (tissit) esiintuova kuva jollain "vähäx oon ruma"-kuvatekstillä ja odotettiin milloin kehunkylvö alkaa tuottaa satoa. Tavallaan aika simppeliä ja kaikille tuttua, kukapa tämänkaltaiseen ei olisi villeinä teinivuosinaan sortunut. Sitten tapahtui kummia; tämän laukalle lähteneen photoshoppailun jälkeen tuli someen uusi "trendi" - laittaa itsestään raadollisen rehellisiä kuvia ja tekstejä, ei niinkään kehujen saamiseksi, vaan tavallaan vastahyökkäykseksi muovista ja feikkiä sosiaalista mediaa kohtaan. Näytettiin, miltä näyttää synnyttänyt nainen, kerrottiin miltä tuntuu suolistosairaudet, oltiin meikittä, raskausarpisina, aknenaamaisina, kaljuina, ahdistuneisuushäiriöisinä, anorektikkoina, mutta samalla voimakkaina, uhmakkaina. Tämä avasi ihmisten silmiä, laajensi näkökulmaa. Tuli vahva yhteenkuuluvuuden tunne: me ollaan kaikki vain ihmisiä. Uskallettiin olla avoimempia, avata omia solmuja. Alettiin ymmärtää muita. Heräsi ajatus, että mulla on asiat sittenkin ihan hyvin. Mutta tämäpä poiki uuden ilmiön.

Tämä uusi ilmiö on sekoitus näitä kahta edellä mainittua; ollaan muka-avoimia, mukapuutteellisia ja mukavaatimattomia. Annetaan ymmärtää, että tässä mä olen, paljaana ja riisuttuna, sieluriepua myöten. Kuin vastakuoriutunut linnunpoika suojaa vailla. Käytetään hashtageja tyyliin "voimaannuttava", "itsevarmuus", "sinäkinpystytsiihen!!!" ja "vahvauudestisyntynytihanaminä". Isketään itsestään bikinikuvia, joissa näkyy teelusikallinen irtonahkaa lanteilla ja "tsempataan" muitakin uskaltamaan, elämään ja voittamaan pelkoja. Astu ulos mukavuusalueeltasi, säkin pystyt siihen, koska minäkin pystyin! Ollaan muka jotain helvetin roolimalleja, perse tyrkyllä selittämässä kaksi minuuttia sitten keksityistä itsetunto-ongelmista, joita tuli koettua kolmevuotiaana Muumimaailman portilla. Ja ihmiset suorastaan hurmiossa painelee tykkää-nappulaa - voi miten hän niin rohkea ja kaunis onkaan! Olisinpa minäkin kuin hän!

Mä itse en henkilökohtaisesti tunne mitään mielipahaa bikini-, fitness-, meikki-, alusvaate- ja mallikuvista. Siis itseasiassa tykkään katsella kauniita ihmisiä, enkä koe jotain itsetunnon pirstaloitumista vaikkapa selatessani Nordic Fitness Expon tuloksia. Ja luen rohkeiden ihmisten raadollisiakin kertomuksia vaikeuksistaan ja niiden voittamisesta, kokien samalla vilpitöntä empatiaa kyseistä ihmistä kohtaan. Mutta se napsauttelee mun hermoja, kun ratsastetaan jollain höpöhöpöasialla ihan vaan sympatiatykkäilyvyöryn vuoksi.

On aika iso ero kertoa omalla nimellä ja naamalla syövästä, kuin iskeä persekuva kolmen päivän nuhasta kertovan (hyvin traagisen ja dramatisoidun) tekstin yhteyteen. Porukka on huomannut, että Pirkkoesteri saikin 25 000 tykkäystä puhumalla avoimesti alopeciastaan, katkenneesta raajastaan ja orpoudestaan, että laitanpa jakoon oman dramatisoidun stoorin kynsisienestä, jonka sain luksuslomalla Karibialla. Kaikkeen tilitykseen on piilotettu ajatus "katsoa mua ja mun täydellisyyttä, katso mua kuinka ylväästi nousen tästä keksitystä ongelmasta voittajan lailla". Mun mielestä se on jotenkin halpaa ja oksettavaa.

Siis mä ymmärrän, että kaikki eivät koe asioita samalla tavalla - toisen suuri suru on toisen hetken harmi. Täysin ymmärrettävää ja loogista. Olemme erilaisia ja kipupisteemme sijaitsevat eri kohdissa. Mutta silti... Jos sä olet vaikkapa tosi-tv-tähti jonka uusi sarja on starttaamassa ensi viikolla, ei ole kovinkaan vaikea ymmärtää mistä johtuu yllättävä draamailu ja tilitys. Tai jos sä olet somejulkkis, tubettaja, snäppikeisari tai muotibloggaaja. Niin. Se, että kerrotko sä ientulehduksestasi ohimennen "ainiin, olin tänään hammaslääkärissä ja..."-tyylillä  vai ilmaisetko saman asian "siis tänään mä kävin lähellä kuolemaa....anteeksi kirjoitusvirheet, olen niin shokissa ps. tsekkaa mun Instasta uudet tissiliivikuvat"-lätinällä, on aika iso ero.

En yllytä ihmisiä vähättelemään tai kyseenalaistamaan toisten vaikeuksia, vaan katsomaan asioita ehkä vähän kriittisemmin - some on some ja helppo kenttä kusetukselle ja kikkailulle. Tämä ei pelkästään anna virheellistä kuvaa, vaan myös  kylvää ihmisten mieleen siemenen, että mähän olen täysin riittämätön, vaikka postauksien tarkoitus muka on tsempata ja rohkaista.

Some on kuin meri - somessa on voimaa, mutta kuten aallotkin, some antaa mahdollisuuden surffaamisen lisäksi tuhoon. Ja tämä voi tuhota kavalammin ihmisten mieliä, kuin perinteiset photoshopin silottamat kuvat, ulkonäkökeskeisyys ja rehellinen täydellisyyden tavoittelu. Tämä trendi on halpamaista kieroilua, jolla on vain yksi tavoite: saada niitä helvetin tykkäyksiä.


perjantai 6. lokakuuta 2017

Kiitos hei - vai ei?

Nyt alan kunnostautua taas blogin pidon suhteen, viime kuukausien (vuosien?) puute inspiraatiosta on alkanut pikkuhiljaa syksyn aikana vaihtua "hei tästä täytyy kirjoittaa blogiin!"-intoon ja sormet syyhyää päästä tanssahtelemaan näppäimistölle. Joten te harvat jotka vielä killutte langoilla, varovaisesti uskoen paluuseeni blogin ääreen - kiitos. Mukava "palata" takaisin kirjoittelun ääreen. En tokikaan kuvittele olevani blogitaivaan tähti, jonka kuulumisia ihmiset ovat kuumeisesti odottaneet pitkän tovin, mutta kuitenkin toivon joillekin vielä iloa tuottavani teksteilläni. Nyt pidemmittä läpätyksittä eteenpäin, päivän aiheeseen. 

Ylen Facebook-sivuilla on parasta aikaa käynnissä keskustelu aiheesta "tarvitseeko jalankulkijan kiittää autoilijaa, joka hänet päästää tien yli". Siis mitä helvettiä? Jotenkin absurdia, että nyt oikein porukalla pohditaan milloin on tarpeellista kiittää ja olla ystävällinen. Että saataisiin vaan minimiin turhanpäiväiset kohteliaisuudet. Ettei vaan nyt kuluisi kenenkään kallisarvoista aikaa ylimääräisiin hymyihin ja vilkutuksiin. 

Ymmärrän sen pointin, että autoilijan kuuluu päästää jalankulkija ja plaaplaa ja lässynlää. Mutta mitä sitten? Se ei kai vie pois mahdollisuutta olla mukava ihminen? Täytyykö asiasta olla mustaa valkoisella, että voidaan toimia tietyllä tavalla, esimerkiksi juurikin kohteliaasti? Jos totta puhutaan, päivä päivältä tulen varmemmaksi siitä, että ihmisistä tulee koko ajan kylmempiä, vittumaisempia, nihkeämpiä, tunteettomampia ja epäkohteliaampia. Että näin hienosti kehitys vie eteenpäin. Osataan saatana jo 3-vuotiaana koodata naapurin modeemi, muttei osata 50-vuotiaina kiittää ja tervehtiä. Ei osata tehdä sitä päätöstä, että missä tilanteessa olisi suotavaa olla oma-aloitteisen kohtelias. "LAISSA EI SANOTA ETTÄ PITÄÄ SANOA MOI NIIN EN SANO!!!"

Mä en ole vielä ainakaan kokenut suuria tappioita rahassa tai ajassa, kun olen jollekin pitänyt ovea auki, hymyillyt tai toivottanut hyvät päivänjatkot. En mieti iltaisin sängyssä unettomuuteen asti aivonystyröitä vereslihalle, että ei perkele, olikohan se "kiitos hei"-huikkaus nyt liikaa, ja olisikohan kannattanut sittenkin olla morjestamatta sille kuljettajalle, joka suojatien eteen pysähtyi. Että olikos nyt aivan tarpeellista pitää sitä ovea auki äidille, jolla oli kaksosrattaat ja kauppakassit. Kun olis voinut vaan vaikka huokailla kuuluvasti ja rynniä ohi veemäinen ilme naamalla.

Onko jotenkin hankalaa olla kohtelias, neutraali ja miellyttävä, ihan sillai oma-aloitteisesti? 

Nyt toivoisinkin, että iskisitte kommenttikenttään ne pöyristyttävimmät epäkohteliaisuuden muodot, joihin olette törmänneet. Itselle tulee mieleen usein toistuva tilanne, kun olen menossa samasta ovesta paikkaan X vaikkapa kahden  muun kanssa, ja edellä menevä iskee oven perässään huolellisesti kiinni. Sillai, että tehän ette jumankekka samalla avauksella pääse! Että joopajoo.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Koiria koiria koiria

Koiraihmiset, nuo muita ihmisiä älykkäämmät yksilöt ja keskustelupalstoilla päsmäröivät kaikkivaltiaat saavat mut nyt avaamaan tämän puoliteholla surisevan läppärini ja avautumaan. Koska koiraihmiset (huomautan tässä välissä, että koiraihmisillä tarkoitan yli-innokkaita koirasekoilijoita, en mitään koiran ja ihmisen hybridimallia) vaan ovat niin erikoisen intohimoista sakkia, joiden ajoittain kiihkoilun puolelle menevä paasaaminen herättää mussa ajatuksia.

Ensinnäkin mä olen huomannut koiranruuan olevan jonkin sortin uskonto, josta keskusteltaessa netissä on täysin oikeitettua mollata "vääräuskoisia" ja raivokkaasti jauhaa oman Roki-Jorman karitsanviuluruokavaliosta. Että meidän Nasse-Köpi syö joka päivä klo 5:34 tasan 145 grammaa norpanselkää hapanimeläkastikkeessa, että te saatanan markettiruokien antajat voisitte mennä itseenne!!! Että olette eläinrääkkääjiä koko sairas sakki, kun ette tätä samaa sotkua syötä teidän sesseillenne!!!

Olisi mielenkiintoista tietää koiranruoka-asioista tappelevien ihmisten pulssi, kun he naputtavat viestiä jollekkin koiraisaaelämää.fi-sivustolle. Veikkaan että yli sadan lyönnin yli mennään.

Ja ne harrastukset. Luin yksi kaunis päivä joltain palstalta jonkun the koiraihmisen vuodatuksen siitä, että koiralla pitäisi olla useampi harrastus viikossa. Ymmärrän agilityt, näyttelyt ja tokoilut jos kiinnostaa, mutta on se jumalauta kumma kun koirallakin pitää olla kuudet treenit viikossa. Että on sitten kivasti karatea, sirkusta, ampumahiihtoa ja siihen päälle vielä joku henkevämpi harrastus tasapainottamaan, vaikkapa posliininmaalaus. Ei jumalauta. Eikö tavalliselle kotikoiralle riitä leikit, lenkit, mahdollinen perusjuttujen harjoittelu, oman reviirinsä vartioiminen ja rapsuteltavana oleminen? Eikö ole kauhean stressaavaa koko ajan treenata jotain? Se on koira, eikä mikään olympiatason urheilija tai tuleva professori. Minä ainakaan ala meidän elukkaa kuljettamaan mihinkään lätkäreeneihin, varsinkin jos toisen mielipuuha on juosta metsässä ja maata olkkarin matolla.

Sitten on nämä jotka näkee omassa koirassaan jotain ylivertaisen inhimillistä tai älykästä. Totta kai suurin osa pitää omaa koiraansa kaikkein ihanimpana, mutta että jotkut tosiaan kuvittelee oman karvaperseensä olevan jotenkin spesiaali kaikkien koirien joukossa esim. älykkyytensä suhteen. Ja onhan koira viisas eläin, en mä sitä kiellä, varmasti ymmärtää enemmän kuin osataan arvatakaan. Mutta se että luulet Musti-Rollen ymmärtävän kaikki sun jorinat, Titanicin juonen ja Ikean kaapin kokoamisohjeet, sä ehkä hieman yliarvioit Nöffen ajatuksenjuoksun.

Ja mun täytyy myöntää, että moni palstoilla silmiini osunut koirasana saa mut voimaan heikosti. "Meidän koiruus" on yksi. KOIRUUS? Tai eräs koiransa ripulista puhuessaan käytti sanaparia "hauvelin masu". Mä en ymmärrä miksi koirista puhuessa pitää alkaa tekopirteästi lässyttämään, puhumaan vauvaäänellä ja vääntelemään sanoja vähä-älyiseen muotoon. "Titten meilän piäni koilanen töi titä luuta tittenniin, ai ai piäntä haukkuliinia". Oukkidoukki. Asia kunnossa. Jotenkin koomista sössöttää jostain höpönöpöhaukun namipaloista ja karvapörrön pissuhädästä, kun kyseessä on joku 7-vuotias ja 65-kiloinen rotikka.

Emmekä voi myöskään unohtaa näitä hifistelijöitä, jotka pukee piskin kuin joulukuusen ja hankkii sille kaiken materian mitä paikallinen Mauku&Haukku myy. Mä just yks päivä koiranruokaa hakiessani huomasin turkinhoitohyllyllä uskomattoman valikoiman jos jonkinlaista tököttiä elukan karvaan. Oli kuivashampoota, kiiltosuihketta, muotoiluainetta... Kaikkien hinnat toki ihmisen vastaaviin kolminkertaisia. Mä ymmärrän selvityssuihkeet takkukarvoille jne. mutta kyllä mun mielestä kuivashampoot ja kaikemaailman lakat ja kampaussuihkeet menee vähän yli. Tai en tiä, pitäisköhän itekkin kokeilla tolle meidän piskille laittaa jotain geeliä vaikka persekarvoihin, niin on sitten sassy & bad assy narttu. Onhan se ihanaa jos on dogi mintissä. Kadun sliipatuin rakki. Ehkä se sitten jotenkin kohottaisi koiran itsetuntoa ja sillee. Tai sitten ei.


Että hirveen koiramaista ja koiraisaa viikkoa vaan kaikille!






perjantai 7. huhtikuuta 2017

Älä sano näitä kipupotilaille

Itse kärsin sairaudesta/ominaisuudesta/viasta, joka on vuosia aiheuttanut kipua ja tulee jatkossakin aiheuttamaan, joten mulla on pieni käsitys millaista on elää kroonisten kipujen kanssa. Ja mä tiedän myös millaista harhaista potaskaa ihmiset suustaan päästää, kun juttelevat kipupotilaan kanssa. Joten tässä pieni muistilista ihmisille asioista, joita ei kannata sanoa ihmisille, joilla on jokin sairaus, kipu tai diagnoosi.


1. Et sä kauhean kipeältä näytä.

Miltä näyttää kipeä? Pitäisikö mun vuotaa verta, menettää raaja tai olla mustelmilla ollakseni oikeutettu sanomaan olevani kipeä? Eikö kivuista kärsivä ihminen saa meikata, pukeutua kivasti tai hymyillä? Pitääkö kivuista kärsivän ihmisen näyttää jatkuvasti kärsivältä, ilman mahdollisuutta parempiin päiviin, iloisuuteen, onneen? Onko kipeän ihmisen pakko ylipäätään näyttää kaikille kipunsa?

2. Ethän sä eilen ollu mitenkään kipee.

Tattadadaa, monien sairauksien ja vammojen oirekuvaan kuuluu aaltoileva tai kausittainen kipu. Tai sit vaan on sillä hetkellä ollut yksinkertaisesti lääkitys kunnossa. Vaikka diagnoosi olisi mikä, on täysin mahdollista viettää oireettomia tai vähä oireisia päiviä - mutta tilanne voi muuttua tunneissa päinvastaiseksi. Mä voin mennä illalla kivuttomana nukkumaan ja herätä aamulla paskana. Tai toisinpäin. Se että joku on eilen ollut iloisin mielin seinäkiipeilemässä, ei tarkoita sitä, etteikö hän aamulla voi olla ensiavussa odottamassa kipupiikkiä kankkuunsa.

3. Mähän en ite ota ees Buranaa, ei sunkaan kannattais.

Mä voin vannoa, että jokainen kivuista tai sairaudesta kärsivä ihminen olisi mieluummin terve ja käyttäisi maksimissaan d-vitamiinia särkylääkkeiden sijaan. Kukaan ei nauti ensiavussa tuntien jonottamisesta piikkiä tai tippaa varten. Kukaan ei halua aloittaa päiväänsä särkylääkkeillä. Kukaan ei nauti särkylääkkeiden sivuvaikutuksista ja monista haitoista. Mutta kukaan ei myöskään halua olla kipeä, joten särkylääkkeiden merkitys on kipupotilaille aika suuri. Kaikilla pitäisi olla oikeus kivuttomuuteen, eikä kenenkään kuulu kärsiä sen takia, että joku kokee ylemmyyden tunnetta ollessaan kova kaveri, joka ei koskaan kipua tunne. 

4. Et sit taaskaan tullu sinne juhliin/Taas peruit sit viime hetkellä.

Monetkohan kestit multakin on menny päin persettä, kun kipu tai muut oireet iskee kesken kaiken - tai sopivasti juuri ennen juhliin lähtöä. On helvetin noloa perua menot viime hetkellä, eikä kukaan oikeasti niin halua tehdä. Ei kukaan halua jäädä kotiin täydessä tällingissä sikiöasentoon syömään särkylääkkeitä, kun muut pitää hauskaa. Mut joskus vaan niin käy. Olen pahoillani, mutta no can do.

5. Miks sä oot taas noin pahalla tuulella? Et käy missään, mökötät vaan himassa.

Mä tiedän, että kipu, sairaus tai diagnoosi ei ole mikään oikeutus käyttäytyä asiattomasti, vittuilla tai olla ilkeä, mutta joskus naama on vaan vinossa vitutuksesta. Joskus se oma tilanne vaan ottaa niin paljon päähän, että halu lähteä kylille rymyämään hymy naamalla on mahdotonta. Ja jos sä tiedät mikä on homman nimi, älä viitti kysellä ja syyllistää. Mä ainakin kipukausina olen todella hermostunut, ärtynyt ja äkäinen ja silloin tietoisesti siirryn syrjemmälle, etten pilaa muiden fiiliksiä tulemalla paikalle kipeänä ja vihaisena, itku kurkussa. Älä moiti tai arvostele sen takia. Paskasta käytöksestä saa huomauttaa, mutta toisen hiljaisuudesta, uupumuksesta tai surkeasta naamasta vinkuminen on vaan helvetin turhaa.

6. Mites sä et pysty tekemään asiaa X, mutta asia Y sujuu hyvin...?

On ihan silkka fakta, että joku ei välttämättä pysty sairautensa takia istumaan tietokoneen ääressä 8 tunnin työpäivää, mutta pystyy käymään juoksulenkillä. Joku kykenee hiihtämään, muttei seisomaan pitkiä aikoja. Joku taas ei pysty laittamaan verhoja, mutta pystyy käymään puntilla. Oirekuvaa tuntemattoman ihmisen on aivan turha alkaa vertailemaan erilaisia toimintoja keskenään ja aukoa naamaansa. Jokainen tekee sen mitä pystyy, usein enemmänkin. Piste. 
 
7. Noin nuori ja muka kipee! 

Iällä ja kivulla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa. Toki on fakta että toiset sairaudet tulee herkemmin vanhemmalle väelle, mutta ikä ei ole este kivuille. Vammat, sairaudet, tapaturmat ynnä muut ikävät asiat voivat iskeä myös siihen tervehenkiseen urheilijanuorukaiseen. Ja ikävä kyllä, jopa pienet lapset voivat kärsiä kivuista, kroonisistakin. Surkeaa mutta totta, nuoruus ei suojele sairauksilta sataprosenttisesti. Eikä nuori sairas ole yhtä kuin heikko hyödytön raato, kuten monien iäkkäimpien saarnaajien rivien välistä voi lukea. Nuorellakin on oikeus hakea ja saada apua kipuihinsa, terveyspalvelut eivät ole vain keski-ikäisille ja sitä vanhemmalle väestölle tarkoitettu siinä vaiheessa kun alkaa lonkka hapertua ja kaihi iskeä silmämuniin.

8. Pitäisit itsestäs parempaa huolta.

Harmi vaan kun monet rakenteelliset viat, suolistosairaudet, syövät, vammat, astmat, allergiat, kulumat, tapaturmat jne. eivät ole kiinni siitä syötkö rahkaa ja käytkö salilla. Tai venytteletkö ja käytkö hierojalla. Toki elämäntavat on suuressa roolissa ihmisten terveyden kannalta, mutta jos sulla on polvessa kierukka paskana ja suolistossa krooninen tulehdus, on aivan turha tulla muka niin helvetin jälkiviisaana vinkumaan jostain satunnaisesta pullasta ja saunakaljasta. Ja kyllä, jostain sairaudesta kärsivät ihmiset usein yrittivät elää mahdollisimman terveellisesti sairautensa kannalta, ei kukaan halua tahallista hallaa tehdä itselleen, esimerkiksi syömällä kiellettyjä ruoka-aineita tai tekemällä kipuja edistäviä liikeratoja ihan vaan piruuttaan.
 

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Fame vai lame?

Mä huomaan usein lehteä lukiessani, somea seuratessani ja muiden juttuja kuunnellessani, että en tiedä nimeltä puoliakaan kotimaisista nykyjulkimoista. On tubettajaa, bloggaria, vloggaria, Äitylit-feimiä ja kaiken maailman "muusikkoa" ja seurapiirikaunotarta. On Instagram-tyrkkyjä, promoottoreita ja Miss Kouvoloita. On kaikkien tuntemia keppostelijoita, sketsipätkien puuhastelijoita ja vitsiniekkoja. Ja minä se vaan mietin, että kukahan tuokin suurisuinen mukahauska naamanvääntelijä on.

Siis oikeesti, ketä nää kaikki on? Ja miten niitä kukaan jaksaa fanittamalla fanittaa? Videobloggarit  ja tubettajat on tällä hetkellä joku hitti, mutta mussa ne herättää yleensä vain halun lyödä itseäni tuolilla päähän. Ei mitään sanottavaa tai kunnollista asiaa, vaan pelkkää älyvapaata koohotusta ja tyhmän esittämistä minuuttitolkulla. "No heippa hei!! Täällä taas meitsi! Tänään mulla on teille megaisoi uutisii!! Tattadadaa, mun serkku sai tänään koiranpennun!!" Huikeeta matskuu. Mä ymmärrän esim. tutoriaalit, mutta että joku puhuu tyhjänpäivästä höpinää YouTubessa tuhansien ihmisten tuijottaessa sydän pamppaillen, mitäs paskaa se LiliaCarolaina/NellimarjaananIhanaElämäinen/PimpulanPölinät tänään tuottaa ruuduillemme. Siinä sitten tuijotamme jotakin yltiöpositiivista näsäviisastelijaa silmämunat kuivina koko helvetin illan.

Tai kaiken maailman sketseilijät ja Instafeimit, joista tulee "laulajia" ja "muusikoita". Eli peruskaava on se, että söpö siloposki saa seuraajia vilautellen välillä rintalihasta ja naapurinpoikahymyä, ja sitten kun aika on kypsä, se tekee jonkun surkean autotune-vikinä-myötähäpeä-kappaleen (joka on joko a) jäätävää purkkapoppia joka kastelee kaikkien teinien pikkupöksyt tai b) äärettömän nöyryyttävää dokailusikailu-jumputus-räppi-sekamelskaa) ja vietää mukavat kaksi kuukautta otsikoissa. Jonka jälkeen luonnollisesti unohtuu, koska uusi Tsyge/Ronnybonnyboy/Jooonac-96 on astumassa parrasvaloihin.

Mä en tajua mistä ja ennen kaikkea miksi lehdistö repii kaiken informaation ja saa vielä normaalit ihmiset klikkaamaan auki turhimmatkin otsikot. "Missi-Lailastiina eronnut???" tarkoittaa suomeksi "Miss Lohja-kisoissa viidenneksi tullut Lailastiina on Facebookin mukaan sinkku". Tätä ennen kukaan ei ollut kuullut kyseisestä henkilöstä, mutta piankos joku valveutunut kansalainen Naistenhuoneella on jo kysymässä "mp tästä?" ja tuhannen kommentin ketju on muodostunut hetkessä. 

Mietin hiljaa mielessäni, että onko ihmiskuntamme tuhon partaalla vai tarkoittaako tämä sitä, että asiat ovat loppupeleissä ihan hyvin, kun ihmisiä kiinnostaa jonkun 17-vuotiaan "mediapersoonan" poikkikset ja tyttikset ja kulmakarvat ja kynsilakat. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Keväthumua

Kevät, tuo odotuksen ja kutkuttavan jännityksen vuodenaika on juuri nyt käsillämme. Aika, jolloin luonto herää kuin vittuuntunut teini päiväunilta meidän kaikkien kiusaksi. Kevätväsymys, tuo kaamosmasennuksen pikkuveli, valtaa pirteimmänkin kaverin mielen ja maalaa mustalla maalilla kukkeimmatkin ajatukset. Kevät, tuo muutosten tuulten kotipesä, rikkoo parisuhteet ja laittaa tavalliset pulliaiset vetämään itsensä kaljuksi kuin Britney hermoromahdusvuosinaan. Kevät.

Keväällä kiimaiset linnut huutavat puissa rikkoen aamuvuorolaisen viimeiset unitunnit. En minäkään hormonimyrskyissäni huuda ikkunasta kurkku suorana katumme ihmisiä hereille neljältä aamulla, mutta viattomille luontokappaleille se suotakoon. Muutakaan ei voida. Heräämme hysteeriseen sirkutukseen ja suoranaiseen kiljumiseen, kun tintit ja tiaiset sekoilevat naimatouhut mielessä.

Keväällä pilaamme kenkämme ja eteisen lattiamme kantamalla sorakurapaskaa tonnikaupalla sisälle ja väitämme vielä tästä mutavellistä lähtevää hajua kevään tuoksuksi. Kutsumme räntää kevätsateeksi ja liukastelemme jäisillä parkkipaikoilla yrittäen pitää henkirievuistamme kiinni. Murramme lonkkamme, katkaisemme etuhampaamme ja hankimme iskiaksen. Saamme kaupan päälle vielä allergian, kevätflunssan ja jokakeväisen noroviruksen.

Keväällä siirrämme kelloja ja sekotamme vuorokausirytmimme seuraavaksi kuukaudeksi. Keväällä vaihdamme renkaat, yleensä liian aikaisin ja toteamme sen ajaessamme liikenneympyrästä lyhtypylvääseen. Keväällä siirrymme toppavaatteista tuulipukuihin, joissa sitten tärisemme bussipysäkillä viiden pakkasasteen kurkkiessa vittumaisesti lämpömittarista. Keväällä ahdistumme paskaisista ikkunoista, talvella levenneestä perseestä, kumppanin naamasta, tunkkaisesta sisustuksesta, tylsästä elämästä ja vaatekaapin sisällöstä. 

Keväällä odotamme näkevämme hiirenkorvia ja nuppuja, mutta hangen alta paljastuu koiranpaskaa, lasinsiruja ja muoviroskaa. Keväällä aloitamme paaston, ja kiukuttelemme nälkäisinä rikkoen oman perheen lisäksi siinä sivussa naapureidenkin elon ja onne. Keväällä istumme kädet jäässä terassilla juoden kevään ensimmäistä siideriä, saaden kevään ensimmäisen vitrsatieinfektion ja munuaisaltaantulehduksen. Keväällä alamme suunnitella kesälomaa tiedostaen kylmän faktan, että koko kesä sataa kuitenkin taas vettä ja siellä Yyterissä ei ole mitään hauskaa. 


Ja silti me sitä niin odotetaan.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ei oo aikaa

Nykyaika on kiireistä. Hektinen elämänmeno vaatii tavalliselta tallaajaltakin loistavaa kykyä organisoida kalenteri ja vatsalta vahvuutta nauttia pannutolkulla vahvaa kahvia. Ei ole aikaa nähdä ystäviä, pitää kontaktia, harrastaa, liikkua, syödä hyvin. On niin helvetin kova kiire, ettei ole aikaa pitää huolta terveydestään, voimavaroistaan, psyykeestään. On vaan niin kamala hoppu ja henkisesti loppu, nykypäivä kun on tällainen oravanpyörä. Mutta kyllä on aikaa kaikenmaailman turhaan paskaan.

Esimerkiksi on aikaa roikkua paikkakunnan Facebook-sivustolla vittuilemassa naapureille, tai mankua jossain Mutsit vastaan äitylit naistenhuoneella (SENSUROIMATON KOO 18!)-höpöhöpö-foorumeilla Tinder-deittinsä pienestä pilistä. On aikaa riidellä netissä uppo-outojen ihmisten kanssa tuntitolkulla siitä, saako talvella nilkat näkyä tennareiden varresta vaiko eikö. On aikaa kytätä vauvapalstalla, kuinka kouvolalaisen keski-ikäisen vakuutusvirkailijan aviokriisi etenee. Kyllä on aikaa!

On myös tolkuttomasti aikaa kytätä myös ihan oikeassa elämässä. Kuinka joku komentaa kakaroitaan, kuinka joku kusettaa koiransa kuusenjuurelle, kuinka joku parkkeeraa autonsa, kuinka joku ostaa kaljaa keskellä viikkoa ja kuinka joku ajaa myöhään autolla sivutiellä. On aikaa kirjoittaa lehtien palstoille, mankua kahviloissa, vinkua ja vikistä, juoruta ja kauhistella. On aikaa virkata kukkia hattuunsa, imaista kuution verran  soraa lihalompsaansa ja pahoittaa mielensä

On aikaa maata sohvalla ja selailla Facebookia draamannälässä. On aikaa katsoa Salkkareiden uusintoja ja voivotella, kun ei muutakaan tule. Eikä kukaan soitakaan. Kukaan ei ole päivittänyt varttiin statustaankaan. Huokaus. On aikaa raapia persettään ja huokailla. On aikaa paheksua, kytätä, vittuilla, lietsoa mielipahaa - ja voivotella. Että olispa huominen päivä parempi sitten. Voi kun voittais lotossa, niin sitten olis sitä aikaa ja kaikkea mukavaa. Että kun nyt jotain taianomaista tapahtuisi, että siunaantuisi lisätunteja elämään, niin saisi katsoa sitä Netflixiä vähän enemmän ja tapella netissä. Sitten olis niin mukavaa.

Mä en ole mikään "elämä on tässä ja nyt, tartu hetkeen!!!!"-sykkijä, mutta kyllä mä ihmettelen, kuinka velttoa porukkaa tähän maahan mahtuu. Minä itse mukaan lukien. Minä jaksan kauhistella tuntitolkulla somedraamaa ja selata Iltalehden paskauutisia. Istua ruokapöydän ääressä pää käsiin nojaten ja miettiä, että josko huomenna sitten olis sitä aikaa paremmin.Että jos vaikka sais jotain aikaiseksi. Oikein kauhistuttaa, kuinka ihmisestä tuleekin näin passiivinen voivottelija, sen sijaan että tarttuisi reippaasti ja vikisemättä toimeen. Nyt täytyy tehdä ryhtiliike!

Ei muutaku kaikki hereille talvihorroksesta ja kevättä kohti!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lapset ravintolaan - vai ei?

Käytiinpä tuossa viikonloppuna tuon karvaisemman puolikkaan kanssa ravintolassa syömässä - ei missään fiinissä, muttei missään räkälässäkään. Pantiin heti ravintolaan astuessa merkille pari about alle neljävuotiasta pikkunappulaa, joilla oli vauhti päällä. Siinä minikaksikko pyöri kuumia ruokalautasia kantavien tarjoilijoiden jaloissa, vähän keittiön ja tiskin puolellakin tuli piipahdettua, ja äänenavauksia oli myös mainiota tehdä ruokailevien ihmisten keskellä. Juoksuaskelia ja päätöntä sinkoilua. Välillä tungettiin kädet kukkaruukkuun. Erikoisinta tässä oli se, että täyden ravintolan väestä ei kukaan vaikuttanut olevan muksujen huoltaja, ainakaan kukaan ei ohjannut pirpanoita olemaan rauhallisemmin, asettumaan leikkinurkkaan, saatikka tulemaan ruokapöytään syömään. Välillä kuului laiska "joojoo, hieno on"-kommentti, kun skidit esittelivät äitiliinille jotakin. Varmaan kärrynpyöriä.

Mulla ei ole lapsia vastaan mitään. Päinvastoin, vuosien kuluessa musta on tullut enemmän ja enemmän nuoremman väestön fani. Mutta ääliövanhempia vastaan mulla on paljonkin. Eikö yhtään vanhemmilla liikahda päänupissa, että tuollainen päätön sinkoilu voi koitua kohtaloksi, kun on kersoilla kohta kuuma valurautapannu päässä tai satakiloinen tarjoilija niskassa? Kyllä sitten itketään että kuka korvaa, kun Lauri-Anneli sai palovamman kaataessaan täyttä ruokasatsia kantavan tarjoilijan. Että minun lapseni ei nyt ollut tervetullut ravintolaan syömään, voivoi, kyllä on törkeää. 

Mä en ainakaan uskaltaisi antaa pienten vekaroiden vetää ravintolaa eestaas tietämättä missä ne nappulat painaa rundia. Ravintola on sen verran riskialtis paikka keekoilulle, että itsekään en uskaltaisi ravintolassa lähteä kokeilemaan sokkojuoksua tai lattioilla matelua. Ja hei, se on ravintola, ei mikään HopLop.

Niin, onko juolahtanut vanhemmille mieleen, että ihmiset maksavat siitä, että saavat viettää mukavan illan ravintolassa, ilman että jonkun skidit huutavat ja kiipeilevät pöydän vieressä? Tai kaivavat kukkaruukusta multaa, kun pitkästyttää? Onko niin vaikeaa edes yrittää ohjata lapsia? Yhtäkään kertaa ei isä, äiti, kummi, mummi tai nanny pyytänyt lapsia rauhoittumaan, tulemaan syömään tai menemään leikkinurkkaan piirtelemään. Ei yhden yhtä kertaa. Lapsiraukat tylsistyneinä ja varmaan yliväsyneinä heittivät juoksulenkkiä, kun ei äiskää tms. oikein sillä hetkellä huvittanut tuo kurinpito tai vastuu. 

Ihmisiä on moneen junaan - yksi ei halua ravintolaan yhtäkään lasta kiljumaan, toiselle on ihan sama jos vaan tolkku pysyy ja kolmas on sitä mieltä, että kyllä maailmaan ääntä ja äksöniä mahtuu. Itse kuulun toiseen kastiin - mun puolesta lapsiaan voi joka sorkka kuljettaa missä mitenkin haluaa, jos vaan siinä on joku järki. Toki on ymmärrettävää jos pikkuvauva itkee bussissa vatsavaivaansa tai lapsijoukolta vähän lähtee lapasesta Särkänniemessä sokerihumalan astuessa kuvioihin. Tai jos esimerkiksi ADHD tms. aiheuttaa asteen verran hurjempaa menoa. Mutta jos lähtökohta jo on se, että sitä pershedelmää ei edes viitsi edes ohjata, kieltää, komentaa tai muutenkaan huomioida kierroksien lisääntyessä, niin morjes. Että vaarat ja riskit ei paljoa kiinnosta, antaa muksujen painaa. 

Ja ei, mun ruokailukokemukseni ei mennyt pilalle pienestä vauhtishow'sta. Mutta en mä tuota voi ymmärtääkään. Ehkä jonkun mielestä olen tyhmä lapseton äiti-ihmisiä ymmärtämätön, mutta joku roti pitää olla. 

Mikä on sun kanta - miten lasten tulisi ravintolassa olla ja elää? Ja onko ok, jos joku ravintola kieltäytyy ottamasta asiakkaakseen lapsia?